Kaikki pojat on nyt lähetetty maailmalle ja meillä alkaa tavallisen arjen opettelu Armin ja Kertun kanssa. Tähän väliin on hyvä aika koota koko tämä tapahtuma aina astutuksesta tähän päivään ja tuleviin suunnitelmiin saakka.

Koko tämä pentuprosessi on ollut mielenkiintoinen, opettavainen ja tunteellinen. Jo se, että sain Riven meille lemmenlomalle antoi hommalle hyvän alun. Koirat saivat tutustua ja nostatella lempeä kaikessa rauhassa jolloin astutukset sujuivat melko vaivattomasti. Viikko oli kyllä rankka mutta sitäkin antoisampi. Eläinlääkärin tekemä ultra tiineyden puolessa välissä vahvisti pentujen tulon ja viimehetken ultra oli, no, aika tarpeeton loppujen lopuksi.

Synnytys sinänsä oli sekä helppo että vaikea. Draamaa siitä ei ainakaan puuttunut... Ensimmäinen pentuhan tosiaan tupsahti puoli minuuttia töistä kotiutumiseni jälkeen. Ties kuinka kauan Armi olikaan sitä pantannut kun oli odottanut minua ja Heliä saapuvaksi. Pennut syntyivät vajaan viikon verran etuajassa, varmastikin johtuen niiden suuresta lukumäärästä. Seitsemästä pennusta kuusi syntyi elävänä ja terveenä, ja sen kuolleena syntyneen tytön olen jo pyyhkinyt mielestäni aikoja sitten. Joskus vaan käy niin. Olihan se surullista ja valitettavaa että näin tapahtui, mutta seitsemäs yllätyspentu korvasi kyllä menetyksen oikein oivallisesti.

Armi hoiti pentuja alusta asti mallikkaasti. Maitoa ja hellää hoivaa oli riittämiin. Ensimmäiset viikot kärsittiin kovassa heinä -elokuun helteessä (yli 30c) ja pennut olivat välillä kovasti kitiseväisiä. Meinasi oikeasti välillä usko loppua sen ininä-joukon kanssa -mitä ihmettä teen että saan porukan hiljaiseksi ja tyytyväiseksi. Yhdessäkään opaskirjassa ei puhuttu sanallakaan liian kuumasta ympäristöstä, kaikkialla varoiteltiin vain pentujen paleltumisesta. Näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäiset viikot olivat kyllä ne helpoimmat; pennut nukkuivat varmaankin 90% ajasta ja kävivät välillä vähän syömässä. Istuin pentulaatikon äärellä tuntitolkulla joka päivä ja vain ihailin siellä mönkiviä pikkuisia ihmeitä. Hämmennys ja ihastus ruskeista pennuista oli suuri; voiko mitään noin söpöä ollakaan...

Kolmiviikkoisina tapahtumaa olikin laatikossa jo enemmän. Pennut alkoivat maistella kiinteätä ruokaa (jauhelihaa) ja saivat ensimmäiset matolääkkeet. Kynsiä leikeltiin ja pentuja otettiin tassuttelemaan myös pesän ulkopuolelle. Tulevia pihakoiran omistajia ja muitakin tuttuja kävi kylässä harva se päivä, ja Armi ja pennut ottivat kaikki vieraat yhtä suurella innolla vastaan. Pennut saivat myös ensikosketuksensa "vieraisiin" koiriin kun Villiniityn sukulaiset kävivät katsastamassa Armin lapsoset. Armi ei ollut missään vaiheessa mustasukkainen tai omistushaluinen pentujensa suhteen vaan antoi kaikkien vieraiden (sekä ihmisten että koirien) pallotella pentuja mielensä mukaan. Tämä riemastutti suuresti jokaista.

Mitä enemmän viikkoja kului, sitä riehakkaammaksi meno muuttui. Pennut pakenivat laatikosta omin voimin ja juoksentelivat pitkin olohuonetta. Asiapapereita kului tolkuttomia määriä, koko ajan sai olla vaihtamassa lehtiä ja luuttuamassa lattiaa. Pennuissa alkoi näkyä jonkin verran luonne-eroja.

Kerttu vaikutti alkuun tosi terroristilta, samoin Aatos. Eka ja Touko olivat hieman rauhallisempia, ja Anselmi ja Pätksi jopa hieman syrjäänvetäytyviä. Tosin nyt jälkikäteen ajateltuna riippui ihan päivästä että minkä luonteinen kukakin oli. Aatoksen villiys tasoittui jossain vaiheessa, ja luulenkin sen alkuvilkkauden johtuneen lähinnä siitä että Aatos tuntui olevan kehityksessä aina pari päivää muita edellä. Anselmi on se viimeisenä syntynyt pentu ja luulen että sen rauhattomuus ja itkuherkkyys saattaisi johtua tuosta syntymän aikaisesta stressistä; Anselmi odotti kauan kuolleen pennun takana vuoroansa, ja putkahti maailmaan ovimatolle meidän haudatessa edellistä pentua. Touko pysyi suht rauhallisena ja helppona pentuna koko täällä meillä olo ajan, ja jatkaa samalla lailla edelleen. Pätkiksestä kehittyi oikea riiviö viimeisten viikkojen aikana; ihan koko ajan sukissa ja punteissa kiinni, ja tuntui kyllä että Pätkiksellä olisi ollut muita terävämmät hampaatkin. Lilliputti-Pätkis (pienemmäisenä syntynyt) ei ollut mikään pikkuinen meiltä lähtiessään, tai no lyhytrunkoinen ja pienipäinen kylläkin, mutta sitäkin pullukampi. Taisi jäädä santsaus-vaihe päälle... Eka oli meillä pisimpään. Kertun kannalta se oli mukavaa, Eka ja Kerttu kun olivat alusta asti eniten kaverukset. 9-viikkoinen Eka oli lähtiessään jo oikea juniorin alku, ei mikään pikkuinen pentu enää.

Pentujen myötä olen tutustunut moniin uusiin ihaniin ihmisiin. Ei voi muuta kuin olla kiitollinen ja onnellinen että löysin jokaiselle pennulle niin hyvän kodin. Välillä kyllä tuntui että onko meidän olohuoneen lattialla oltava ihan joka päivä joku tai joitakin istumassa ja pentuja paapomassa, mutta kyllä se kannatti. Koska pennut asustivat tuossa olohuoneen kulmassa meidän kotimme toiminnan keskipisteessä, ne tottuivat ihmisten lisäksi kaikkiin muihin normaali arjen ääniin ja askareisiin. Siinä lattialla istuessa itse tutustuin samalla uusiin pihakoiran omistajiin paremmin, ja jututin myös useita muita joille tästä yhdistelmästä ei vielä pentua riittänyt. Sosiaalinen elämäni piristyi kummasti ja välillä tuntui ihanalta päästä töihin "lepäämään". Suuri kiitos kuitenkin Hannalle, Sannalle, Katjalle, Suville ja Jaanalle kun tarjositte meidän kakaroille niin hyvät kodit! Ollaan yhteyksissä!

Vaikka koko projekti oli rankka ja uuvuttava, olin kuitenkin jotenkin varautunut vielä pahempaan sotkuun, yövalvomiseen ja väsymykseen. Vaikka olisi ollut kuinka väsynyt, turhautunut tai pahalla mielellä, tovin lattialla istumisen jälkeen huolet kummasti kaikkosi ainakin hetkeksi. Tämän kokemuksen haluan käydä läpi vielä joskus toistekin, luultavasti vuoden, puolentoista päästä. Ja eihän sitä vielä tiedä millainen mahtimamma meillä on täällä kotona nyt kasvamassa... =)

Äiti ja sen tytär