Eilen tuli näyttelykutsu Tuulokseen, ja ilmoittautuneita pihakoiria 15! Ihan huikea määrä! Oikein kivaa että paikalla on kerrankin reilusti koiria. Saadaan aikaan kunnon kisat =) Suureen osanottajamäärään vaikuttaa varmasti se että tämä ruotsalainen tuomari on pihakoirakasvattaja.

Armin kanssa ollaan otettu tuo painon pudotus ihan tosissaan. Ruokamääriä olen tässä ensimmäisen viikon aikana pienentänyt hitusen verran ja jättänyt kaikki makupalat pois. Kaluttavana on ainoastaan yksi vanha ja suuri naudan sääriluu josta saattaa oikein kovasti imeskelemällä jotain makua irrota. Työpäivän aamuina ollaan tehty pieni aamulenkki, mutta esim tänään kun on vapaata, käveltiin aamullakin pikkuisen enemmän. Joka päivä ollaan tarvottu tuolla kamalassa syyssäässä tunnin verran. Iltaisin tulee vaan niin kovin äkkiä pimeää, että täytyy valita huolella nuo lenkkireitit... Eikös se kuitenkin mene niin että hitaasti hyvä tulee...

Ja JOS Armin astutus kuitenkin onnistuu jo näistä juoksuista, ei laihduttaminen ole tässä vaiheessa edes kovin terveellistä. Toivoa pikkupennuista ei ole ihan vielä heitetty, pieni mahdollisuus on vielä olemassa. Ja toivottavasti Armi ei pidä kiirettä sen juoksun kanssa, että saan rauhassa neuvotella asioista... Nyt kuitenkin pidän suunnitelmat visusti omana tietonani, seuraava paljastus tulee vasta sitten kun / jos astuminen onnistuu. Tuntuu nimittäin tosi kurjalta perua puheitaan, joista on ensin hehkuttanut niin innoissaan...

Uusimmassa Koiramme-lehdessä oli vihdoinkin tuo virallinen kennelnimeni hyväksyntä. Olin tiennyt sen jo tietysti hyvissä ajoin etukäteen (suuren suuren laskun saapuessa), siksi uskalsin sen aiemmin ilmoittaa. Nyt se on kuitenkin kaikkien luettavissa tuolla lehdessä.

Muuten meillä tämä elo ja oleminen jatkuu ihan normaaliin tapaan. Tälläistä hiljaista syyshissuttelua. Treenit on nyt jääneet aika monesti väliin. Agilitya onkin vain kesäisin. Toko-treenit pidetään edelleen ulkosalla, alkaa olla aika kylmää ja pimeää 7-8, joten taidan odotella että siirrytään halliin treenaamaan, ja mennään sitten taas Armin kanssa mukaan. Ellei juoksut sitten ala sotkea asioita siinä vaiheessa.

Kotitreeniä ollaan kuitenkin otettu lähes päivittäin. Tai en nyt sitten tiedä että onko se treeniä vai ihan perustottelevaisuutta että ruokaa oitää odottaa istuen väillä pitkiäkin aikoja, ulos ja sisään pääsee vain rauhallisesti odottaen ja ovista minun jälkeeni. Lenkillä otetaan luoksetuloja ja odottamista. Leikittäessä päästettävä välittömästi irti lelusta ja lelun saa ottaa vasta luvattaessa. Mitään ei saa pyytämättä, kaikkeen tarvitaan rauhoittumista ja kunnon katsekontakti. Kotiin tullessa jätän Armin huomioimatta hetkeksi, pitää hieman rauhoittua. Armilla on muuten ihan oma rituaali kun meille tulee joku. Tuulikaappiin en sitä päästä vaan pitää odottaa sisäeteisessä. Kun tulen itse eteiseen Armi alkaa kieppua itsensä ympäri hurjaa vauhtia (kuin jahtaisi häntäänsä). Se ei enää oikeastaan hypi ollenkaan, kieppuu vaan ja ryntää sitten sohvalle. Itse tulen sitten sohvalle kun siltä tuntuu ja siellä sitten tervehditään. Vieraiden kohdalla ei aina oikein suju, menee hyppimiseksi ja riehumiseksi välillä...

Olen kovasti miettinyt että pitäisikö Armille pitää tiukemmat rajat ja kovemmat säännöt. Armi on kuitenkin meidän pikkuinen ja tiedän etttä inhimillistän sitä välillä liikaa. Me kuitenkin pärjätään hienosti meidän säännöillä, enkä koe Armin vilkkautta ongelmalliseksi. Ja niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, kotona omassa porukassa koira on ihan toisenlainen. Luonnetestiin pääseminen olisi ihan huippujuttu, olisi niin mielenkiintoista nähdä pintaa syvemmälle...

Ainiin, SUURI KIITOS sinulle joka olet jättänyt kommenttia, tekstannut, soittanut, laitanut sähköpostia, facebookannut ym. Edelliset blogi-kirjoitukset ovat osittain olleet ehkä masentaviakin, mutta kyllä täällä on kaikki ihan hyvin. Jokainen yhteydenotto on kuitenkin ollut kannustava, piristävä ja ihana. On vaan niin luvattoman helppoa rypeä itsesäälin suossa... Oikein nolottaa...