Pitkien päivien, turhauttavien tuntien ja lähes 2000 kilometrin pimeässä, sateessa ja sumussa ajamisen jälkeen sain vihdoin päästää helpotuksen huokauksen. Onnistuhan se viimeinkin! =)

Aapo on astunut Armin kahdesti; ensin tiistai-iltana ja uudelleen keskiviikkoaamuna. Astumista yritettiin siis perjantaina (pelkkää leikkiä molemmin puolin), sunnuntaina ja maanantaina (Armi tyrkytti, Aapoa ei kiinnostanut) ja sitten vihdoin tiistai-iltana olikin toinen ääni herrassa. Aapo oli kuin eri koira, korvat töttöröllä ja silmät kiiluen läähätteli Armin perään. Välillä kävi kyllä mielessä että täytyy vissiin laittaa koirat pieneen huoneeseen, antaa hyvää ruokaa, laittaa kynttilöitä ja tunnelmavaloa, ja rakkauslauluja soimaan... Tiistaina astuminen kuitenkin onnistui, ja ekan astumisen jälkeen odoteltiin vielä että josko Aapo olisi jaksanut samana päivänä vielä uudestaan, mutta taisi olla rankkaa hommaa. Päätin jäädä yöksi ja sovittiin että aamulla sitten vielä uudestaan. Sopimus piti =) Onneksi kylläkin vasta aamulla, minä sain nimittäin kunnian viettää yöni näiden rakastavaisten kanssa. Nukuttiin kaikki kolme (hämmästyttävää kyllä).

Astutus ei ollut onneksi niin kamalaa kuin mihin olin varautunut. Armi jonkin verran vinkui ja pyristeli, mutta ei mitenkään pahasti. Hassuinta oli ehkä koirien reaktiot astumisen jälkeen. Aapo oli noloissaan, kun taas Armi sekosi täysin. Armi oli riemuissaan, ihan kuin koko koira olisi laitettu pikakelaukselle eteenpäin =) Armi pomppi, hyppi, kieri, heitti volttia ja kuperkeikkaa, läähätti, haukkui, kiljui, vinkui, murisi ja örisi edessäni niin innoissaan ettei ikinä ennen. Vauhti oli päätä huimaavaa, samoin riemu ja riehakkuus. Tuollaista reaktiota en olisi kyllä millään osannut arvata. Ei tainnut siis olla kovin epämiellyttävä kokemus...

Suuret kiitokset Aapon kasvattajalle Terhille kaikesta! Oli ihanaa että olit mukana neuvomassa, auttamassa, tukemassa ja kannustamassa. Kiitos! Ja suuri kiitos Reetalle ja Sakelle kärsivällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Pistettiin Armin kanssa teidän perheen elämä sekaisin viikoksi, ja silti viimeiset sanat oli 'Kiitos ja nähdään pian!'

Nyt sitten alkaa taas odottelu. Noin kuukauden päästä voidaan mennä ultraan tarkastamaan että onkos siellä massussa ketään. Siihen asti meidän elämä jatkuu täysin normaalina. Tietysti odotan Armilta jotakin 'merkkiä' tiineydestä, vaikkapa aamupahoinvointia, mielialamuutoksia tai nisien kasvamista. Nuo asiat ei välttämättä tarkoita mitään (ovat myös valeraskaus-oireita), mutta tottakai sitä nyt sitten tulkitsee kaikki merkit itselleen sopiviksi... =)

Nyt meillä on kotona uupunut ja sylinkipeä pikku-koiranen. Taitaa olla rankkaa tuo naiseksi kasvaminen =)

Tässä asennossa on nyt nukuttu viimeiset puoli tuntia...